Alku

Olen internet-sukupolvea. Se mitä ei löydy netistä ei ole olemassa.

Taustaa: Minulla on kaksin kappalein sekarotuisia koiria. Edustan vahvasti näkemystä, että kaikki koirat ovat koiria kun ne pystyvät käyttäytymään kuin koirat. Tykkään rotukoirista sekä sekarotuisista. Suosikki koirani on sellainen, jonka kanssa pystyy harrastamaan - oli se sitten suuri tai pieni.

Minua puri se kuuluisa agilitykärpänen talvella 2011. Tai se taisi puraista jo Agilityn MM-kisoissa Helsingissä vuonna 2000. Tällöin olin vielä lapsi eikä meillä ollut koiraa. En vieläkään tiedä tarkkaa yhteyttä miksi olimme katsomassa kisoja, sillä tuttava piirissämme ei ole koiraharrastajia. Mutta jäljet se jätti.

11 vuotta myöhemmin noudin mieheni kanssa Vihdistä meidän kuninkaaliset neiti Madeleinen ja herra Ludvigin. Kuninkaalliset ovat juuriltaan niin sekaisin, että emme varmuudella osaa sanoa yhtään rotua mitä niissä on. Näinpä olen ylpeä kahden aidon x-rotuisen omistaja. Niillä on yhteensä kahdeksan tassua, kaksi mustaa nenän päätä ja kaksi pystyssä pysyvää häntää. Ne ovat koiria. Säkäluokaltaan minejä.

Heillä on koiramaisia tapoja ja ongelmia. Pallo on joka päivän hittituote, ei ole sellaista herkkua joka olisi parempaa kuin pallon noutaminen. Ihanuutta olisi juosta rusakoiden ja vapaana olevien kissojen perässä. Toinen rakastaa kynsien leikkaamista, toinen vihaa sitä. Vastaantuleva koira voi olla pelottava iltahämärällä. Välillä maha menee löysäksi, jos mummolassa tipahtaa liian monta herkkua lattialle. Iltojen lempiviihdettä on mahasta rapsuttaminen ja vieressä loikoilu.

Juuri luovutuksen jälkeen


Kuinka moni rotukoiran omistaja voikaan sanoa samaa koirastaan?
Koirapiireissä olen huomannut, että koiraihmiset voi jakaa kolmeen kastiin; 1. Ihmiset, joiden mielestä vain rotukoiralla voi harrastaa (ja sekarotuiset eivät ole oikeita koiria) 2. Ihmiset, jotka vannovat sekarotuisen nimeen ("kun nehän ovat niin terveitä") 3. Ihmiset, jotka hurmaantuvat koiran luonteesta sen karvohin katsomatta.
Itse kuulun ryhmään 3.
Niin monen koiran tarinan kuuleena olen huomannut, että tapauskohtaisesti kyllä sekarotuiset voivat olla ihan yhtä sairaita kuin rotukoirat. Toki niiltä puuttuu rodunomaiset sairaudet.
Valitettavan monen koiralajin säännöt tukevat ryhmän 1. mielipidettä. Esimerkiksi voimme kyllä harrastaa täysin rinnoin agilityä kuninkaallisten kanssa, mutta ikinä ovet eivät avaudu edes teoriassa meille Suomen maajoukkueeseen. Tiedostan, että minun kuninkaallisilla ei taitaisi rahkeet riittää siihen noin vauhdin puolesta mutta olisi sitä kiva ajatella edes mahdollisuutena. Olen yrittänyt molemmin puolin pähkäillä, että mihin suuntaan lajin kehitys lähtisi jos lajin huipulta poistettaisiin se näyttelypakko. Lopulta päädyin siihen, että tämän hetkisiä rotuja lähdettäisiin risteyttämään niin, että saataisiin super agilityrotu (vielä parempi kuin bordercollie). Tämän hetkisiä rotukantoja ajatellen se voisi olla ihan tervettä?

Talvi 2012 Matu (vasemmalla) ja Ludde (oikealla)


Meidän Madeleine - tuttavallisemmin Matu, on minun oma agilitytähti. Se ei ehkä kipitä yhtä nopeasti kuin nopeimmat sheltit mutta se on tarkka ja luotettava. Koko kahden vuoden agilityuralla se on tainnut tiputtaa kaksi rimaa. Se osaa lukea hyvin rataa ja minua. Se kulkee hyppyradalla kuin kone. Ollaan käyty muutamissa möllikisoissa hyvin tuloksin saaliina pari kultaa, hopea ja nelossija. 
Meidän suurimmat hankaluudet ovat pussi, kepit ja keinu. Kun aloitimme pussin treenaamisen meinasi epätoivo iskeä, koira kun ei suostunut tulemaan sieltä ulos ilman että pussin suuta raotettaisiin. Tilanne oli sama kuukausia. Pienillä askelilla ollaan edetty ja nyt se jo toimii. Mutta edelleen ennen kuin otamme pussin osaksi rataa se pitää ensin ottaa yksittäin niin, että ensimmäisellä kerralla nostan pussinsuuta ja näytän mikä tämä pussi olikaan.
Kepit ovat kaikilla varmaan hidas este opettaa koiralle. Aloitimme keppien harjoittelemisen jo alussa mutta siihen tuli pitkä tauko kun oli paljon muuta opittavaa. Harjoittelemme keppejä apuverkkojen avulla ja sujuvasti kepit sujuvat enää 5 verkon avulla. Minulla on tunne, että olemme valmiita ottamaan sen viidennen verkon pois ihan lähitulevaisuudessa. Hyvä niin, sillä vielä on se painajainen -  keinu!
Matu ei säikähdä sen ääntä, mutta se keinuliike on aivan liikaa. Ollaan lähestytty keinua kaikessa rauhassa, leikitty sen läheisyydessä, annettu herkkua kun kuuluu pamaus ja nyt leikitään "bang"-leikkiä eli Matu saa pamautella itse keinua maahan. Hän uskaltaa koskea siihen vielä kun se on n. 30 cm korkeudessa. Tuetun keinun nokassa herkuttelu ei vielä onnistu - tai jos yrittää niin siihen tarvii valjaat. Tällä kehitystahdilla keinun voi ottaa osaksi rataa aikaisintaan vuoden päästä. Mutta olen varovaisen toiveikas - vielä jonain päivänä!
Meidän (lue minun) tavoite on tehdä kunniaa sekarotuisille agilitymaailmassa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rovaniemelle tiemme vie

Blogitekstejä tulossa

Agilityrotu rankinglista tilastoja